1980-luvulla Steve Martinkin oli vielä hauska. Kun legendaarinen ohjaaja John Hughes (tunnetaan parhaiten elokuvien The Breakfast Club ja Sixteen Candles ohjaajana) vuonna 1987 antoi hänelle aisapariksi aina yhtä huvittavan ja rakastettavan John Candyn, syntyi 1980-luvun tyylille uskollinen, vastakohtaisuuksilla räävittömästi leikittelevä, syvemmän viestin sisältävä mutta kuitenkin aidosti riehakkaan hauska komedia Planes, Trains & Automobiles.
Steve Martin esittää varsin kiireistä liikemiestä Neal Pagea, joka yrittää päästä New Yorkista takaisin kotiinsa kiitospäiväksi. Neal on kuitenkin jättänyt matkustamisensa viime tinkaan, ja muutamien epäonnisten sattumien jälkeen hän joutuu muuttamaan matkasuunnitelmiaan. Vaikuttaa siltä, ettei Neal ehdi millään ilveellä kotiin juhlapyhäksi.
Tässä vaiheessa peliin puuttuu moottoriturpainen suihkuverhorenkaiden myyjä Del Griffith (Candy), jolla on lukuisia käyttökelpoisia suunnitelmia, joiden avulla Neal saattaisi juurikin ehtiä kotiinsa ajoissa. Ainut ongelma tässä järjestetlyssä on se, että hillitty ja konservatiivinen Neal joutuu kestämään spontaanin Delin seuraa koko matkan ajan. Matkan, joka muuttuu koko ajan sekavammaksi miesten taittaessa taivalta lentokoneella, junalla, autolla ja jalan.
Parasta tässä leffassa on ehdottomasti Martinin ja Candyn välinen kemia. Se nimittäin toimii, ja koominen jännite etsii jatkuvasti sopivia tilanteita purkautumiselle. Ohjaaja Hughes on todella tehnyt loistotyötä saadessaan näistä kahdesta, etenkin Martinista, irti näin suoraa mutta kuitenkin jotenkin hienovaraista komiikkaa. Huvittavia tilanteitakin on toki tarpeeksi, joten pelkkien persoonien varassa tätä komediaa ei ole rakennettu.
Tietysti 1980-luvulle ominaiseen tapaan tämänkin elokuvan loppuun on täytynyt kirjoittaa sentimentaalinen "opetus", joka kuitenkin sopii tunnelmaan eikä pilaa elokuvan jatkuvuutta millään tavalla. On itse asiassa ihan hyvä, että koominen lataus puretaan elokuvan lopussa tykkänään. Kaikista näkemistäni 1980-luvun komedioista pidän tätä ehdottomasti hauskimpana. Tähän kannattaa kuluttaa elämästään vajaat pari tuntia.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
maanantai 9. helmikuuta 2009
3. Dark City (1998)
Reilut kymmenen vuotta sitten julkaistu Alex Proyasin ohjaama Dark City on todella aliarvostettu science fiction -elokuva. Se ei saanut Suomessakaan osakseen juuri minkäänlaista huomiota, ennen kuin se näytettiin ensimmäistä kertaa televisiossa. Siinä vaiheessa kriitikot heräsivät ylistämään tätä synkkää, unenomaista visiota kaupungista, jossa vallitsee ikuinen yö. Myös minä näin tämän mestariteoksen silloin ensimmäistä kertaa. Kerta riitti koukuttamaan, kuten sanotaan. Nykyään tämä kuuluu siihen verraten suppeaan joukkoon elokuvia, jotka minun on yksinkertaisesti pakko katsoa säännöllisin väliajoin.
John Murdoch (Rufus Sewell) elää painajaista. Hän on juuri herännyt sotkuisesta hotellihuoneesta, eikä muista yhtään mitään. Johnille selviää hyvin pian, että häntä syytetään murhasta, jota hän ei muista tehneensä. Mutta hänen perässään ei seuraa ainoastaan poliisi, tarkemmin sanottuna etsivä Frank Bumstead (William Hurt, kukapa muukaan), vaan myös salaperäiset ja vähintäänkin oudosti käyttäytyvät "muukalaiset". Lisäksi Johniin ottaa yhteyttä varsin epäilyttävä tohtori Daniel Schreber (Kiefer Sutherland), joka ilmoittaa haluavansa auttaa Johnia voittamaan muukalaiset. Mutta voiko häneen luottaa?`
John yrittää järjestelmällisesti kerätä kokoon menneisyytensä palapeliä, samalla kun tapahtuman kaupungissa käyvät hetki hetkeltä surrealistisemmiksi. Miksi päivä ei koita koskaan? Miksi kaupungista ei ole yhtään tietä ulos? Ja miksi kaikki muut paitsi John nukahtavat yhtä aikaa, säännöllisin väliajoin? John yrittää saada apua mm. vaimoltaan Emmalta (Jennifer Connely), jota hän ei edes muista, mutta lopulta hän joutuu kuitenkin liittoutumaan epätodennäköisten tahojen kanssa voittaakseen muukalaiset...
Juoni on todella uskomaton, eikä siitä tässä yhteydessä oikein enempää voi edes paljastaa. Elokuvan hienous piilee siinä, että vaikka tohtori Schreber alussa kertojan ominaisuudessa paljastaakin jotain oleellista, riittää koko kuvion selvittämisessä työtä koko elokuvan ajalle. Proyas ei käsikirjoittajan ominaisuudessa ole laiskotellut yhtään, vaan on luonut tarinan, joka pitää mukanaan viimeisille minuuteille asti.
Tämä filmi koettelee onnistuneesti science fictionin, trillerin, fantasian ja kauhun rajoja. Genrettäminen tässä tapauksessa on hyvin vaikeaa, mikä on usein nerokkaan elokuvan merkki. Tätä tunnelmaa tukee osaltaan Trevor Jonesin loistava ja tunnelmallinen musiikki.
Näyttelijätyö on erinomaista, kuten voidaankin olettaa tältä kaartilta. Sewell, Connely, Sutherland sekä tietenkin Hurt tekevät roolinsa uskottavasti ja paikoitellen hauskastikin, kuten Kiefer Sutherland neuroottisen ja pelkurimaisen tohtori Schreberin roolin. Erikoismaininta täytyy antaa Richard o'Brienille, joka esittää yhtä muukalaisista, Mr. Handia. Tämä tuo mieleen Riff-Raffin elokuvasta The Rocky Horror Picture Show (1975), jota elokuvan laulujen kirjoittajana tunnettu o'Brien myös esitti.
Kaiken kaikkiaan Dark City on 1990-luvun mieleenpainuvimpia elokuvia, joka on nyttemmin alkanut saada myös sille kuuluvaa arvostusta. IMDB:n pisteet ovat 7,8, mikä ei ole ollenkaan huonosti, toisaalta itse antaisin vähintään ysin.
John Murdoch (Rufus Sewell) elää painajaista. Hän on juuri herännyt sotkuisesta hotellihuoneesta, eikä muista yhtään mitään. Johnille selviää hyvin pian, että häntä syytetään murhasta, jota hän ei muista tehneensä. Mutta hänen perässään ei seuraa ainoastaan poliisi, tarkemmin sanottuna etsivä Frank Bumstead (William Hurt, kukapa muukaan), vaan myös salaperäiset ja vähintäänkin oudosti käyttäytyvät "muukalaiset". Lisäksi Johniin ottaa yhteyttä varsin epäilyttävä tohtori Daniel Schreber (Kiefer Sutherland), joka ilmoittaa haluavansa auttaa Johnia voittamaan muukalaiset. Mutta voiko häneen luottaa?`
John yrittää järjestelmällisesti kerätä kokoon menneisyytensä palapeliä, samalla kun tapahtuman kaupungissa käyvät hetki hetkeltä surrealistisemmiksi. Miksi päivä ei koita koskaan? Miksi kaupungista ei ole yhtään tietä ulos? Ja miksi kaikki muut paitsi John nukahtavat yhtä aikaa, säännöllisin väliajoin? John yrittää saada apua mm. vaimoltaan Emmalta (Jennifer Connely), jota hän ei edes muista, mutta lopulta hän joutuu kuitenkin liittoutumaan epätodennäköisten tahojen kanssa voittaakseen muukalaiset...
Juoni on todella uskomaton, eikä siitä tässä yhteydessä oikein enempää voi edes paljastaa. Elokuvan hienous piilee siinä, että vaikka tohtori Schreber alussa kertojan ominaisuudessa paljastaakin jotain oleellista, riittää koko kuvion selvittämisessä työtä koko elokuvan ajalle. Proyas ei käsikirjoittajan ominaisuudessa ole laiskotellut yhtään, vaan on luonut tarinan, joka pitää mukanaan viimeisille minuuteille asti.
Tämä filmi koettelee onnistuneesti science fictionin, trillerin, fantasian ja kauhun rajoja. Genrettäminen tässä tapauksessa on hyvin vaikeaa, mikä on usein nerokkaan elokuvan merkki. Tätä tunnelmaa tukee osaltaan Trevor Jonesin loistava ja tunnelmallinen musiikki.
Näyttelijätyö on erinomaista, kuten voidaankin olettaa tältä kaartilta. Sewell, Connely, Sutherland sekä tietenkin Hurt tekevät roolinsa uskottavasti ja paikoitellen hauskastikin, kuten Kiefer Sutherland neuroottisen ja pelkurimaisen tohtori Schreberin roolin. Erikoismaininta täytyy antaa Richard o'Brienille, joka esittää yhtä muukalaisista, Mr. Handia. Tämä tuo mieleen Riff-Raffin elokuvasta The Rocky Horror Picture Show (1975), jota elokuvan laulujen kirjoittajana tunnettu o'Brien myös esitti.
Kaiken kaikkiaan Dark City on 1990-luvun mieleenpainuvimpia elokuvia, joka on nyttemmin alkanut saada myös sille kuuluvaa arvostusta. IMDB:n pisteet ovat 7,8, mikä ei ole ollenkaan huonosti, toisaalta itse antaisin vähintään ysin.
maanantai 2. helmikuuta 2009
2. Phantasm (1979)
Vuonna 1979 amerikkalaista elokuvayleisöä ravisteli ennennäkemättömän monitulkintainen ja piinaava, mutta toisaalta jotenkin camp-henkinen ja humoristinen kauhuelokuva. Tuo kyseinen elokuva oli Phantasm, joka poiki myöhemmin muutaman jatko-osan, jotka tosin jäivät vähälle huomiolle. On myös kuultu huhuja, että elokuvasarjan viides osa ilmestyisi 2011, mutta tiedä häntä. En tiedä, onko tätä elokuvaa koskaan julkaistu Suomessa, ainakaan en suomalaista DVD:tä ole mistään löytänyt.
Phantasm kertoo tarinan nuoresta pojasta Mike Pearsonista (Michael Baldwin), joka on juuri menettänyt ystävänsä ja pelkää menettävänsä myös veljensä Jodyn (Bill Thornbury). Miken pelko alkaa vaikuttaa varsin aiheelliselta, kun hän ryhtyy vakoilemaan salaperäistä hautausurakoitsijaa, joka tunnetaan nimellä "Pitkä mies" (Angus Scrimm). Mainittakoon tässä vaiheessa, että Pitkä Mies on yksi elokuvahistorian karmivimmista pahiksista. Pitkällä miehellä on omat salaisuutensa ja suunnitelmansa koskien pikkukaupungin asukkaita ja etenkin kuolleita. Hänet on pysäytettävä, mutta miten Mike, ystävänsä kuolemasta traumatisoitunut poika, saisi ketään uskomaan tarinaansa?
Miken, Jodyn ja jäätelömies Reggien (Reggie Bannister) taistelu Pitkää Miestä vastaan saa koko ajan uskomattomampia piirteitä, ja lopulta kukaan heistä ei voi olla varma siitä, mikä on todellista ja mikä pelkkä kuvitelmaa. Jos koko elokuva olisi kerrottu yksinomaan Miken näkökulmasta, olisi tämä vaikutelma toden ja painajaisen sekoittumisesta vielä vahvempi. Mutta toisaalta, joskus painajaisista voi tulla totta...
Nykyään Phantasm voidaan luokitella kulttiklassikoksi. Se on jäänyt selvästi monien tuon ajan mainstream-slashereiden, kuten Painajainen Elm Streetillä-elokuvasarjan varjoon. Itse pidän kuitenkin Phantasmia ylivertaisena verrattuna esimerkiksi juuri Elm Streetiin, sen kun ei tarvitse mässäillä väkivallalla ollakseen pelottava (tai ehkä juuri siksi se onkin niin pelottava). Jatko-osista en tiedä, kun en ole niitä nähnyt.
Yksi ylimääräinen tähti tälle elokuvalle täytyy tosin vielä myöntää. Se tulee Fred Myrow'n ja Malcolm Seagraven säveltämästä loistavasta ja juuri sopivan ahdistavan tunnelman luovasta musiikista. Yksinkertaisen kosketinteeman päälle rakennettu eteerinen kauhuteema tuo mieleen sellaiset klassikot kuin Halloweenin teema tai Manaajassa käytetty Mike Oldfieldin "Tubular Bells".
Phantasm kertoo tarinan nuoresta pojasta Mike Pearsonista (Michael Baldwin), joka on juuri menettänyt ystävänsä ja pelkää menettävänsä myös veljensä Jodyn (Bill Thornbury). Miken pelko alkaa vaikuttaa varsin aiheelliselta, kun hän ryhtyy vakoilemaan salaperäistä hautausurakoitsijaa, joka tunnetaan nimellä "Pitkä mies" (Angus Scrimm). Mainittakoon tässä vaiheessa, että Pitkä Mies on yksi elokuvahistorian karmivimmista pahiksista. Pitkällä miehellä on omat salaisuutensa ja suunnitelmansa koskien pikkukaupungin asukkaita ja etenkin kuolleita. Hänet on pysäytettävä, mutta miten Mike, ystävänsä kuolemasta traumatisoitunut poika, saisi ketään uskomaan tarinaansa?
Miken, Jodyn ja jäätelömies Reggien (Reggie Bannister) taistelu Pitkää Miestä vastaan saa koko ajan uskomattomampia piirteitä, ja lopulta kukaan heistä ei voi olla varma siitä, mikä on todellista ja mikä pelkkä kuvitelmaa. Jos koko elokuva olisi kerrottu yksinomaan Miken näkökulmasta, olisi tämä vaikutelma toden ja painajaisen sekoittumisesta vielä vahvempi. Mutta toisaalta, joskus painajaisista voi tulla totta...
Nykyään Phantasm voidaan luokitella kulttiklassikoksi. Se on jäänyt selvästi monien tuon ajan mainstream-slashereiden, kuten Painajainen Elm Streetillä-elokuvasarjan varjoon. Itse pidän kuitenkin Phantasmia ylivertaisena verrattuna esimerkiksi juuri Elm Streetiin, sen kun ei tarvitse mässäillä väkivallalla ollakseen pelottava (tai ehkä juuri siksi se onkin niin pelottava). Jatko-osista en tiedä, kun en ole niitä nähnyt.
Yksi ylimääräinen tähti tälle elokuvalle täytyy tosin vielä myöntää. Se tulee Fred Myrow'n ja Malcolm Seagraven säveltämästä loistavasta ja juuri sopivan ahdistavan tunnelman luovasta musiikista. Yksinkertaisen kosketinteeman päälle rakennettu eteerinen kauhuteema tuo mieleen sellaiset klassikot kuin Halloweenin teema tai Manaajassa käytetty Mike Oldfieldin "Tubular Bells".
sunnuntai 1. helmikuuta 2009
1. Altered States (1980)
Yksi kultaisen 80-luvun tiukimmista trillereistä / kauhuelokuvista oli lienee vuonna 1980 julkaistu Altered States, joka on käsittääkseni julkaistu Suomessa nimellä Muutostiloja. Pääosassa tässä loistavassa ihmisen psyykettä, genetiikkaa ja evoluutiota sivuavassa asteittain tihenevässä jännitystarinassa on ehkäpä maailman aliarvostetuin näyttelijä William Hurt. Hän onkin sitten elokuvan ainoa tähti (jos muutaman vuoden ikäistä Drew Barrymorea ei lasketa), muissa pääosissa näyttelevät Blair Brown ja Bob Balaban.
Altered States kertoo hujan tarinan kokeellista psykologiaa tutkivasta tiedemiehestä Eddie Jessupista (Hurt), joka kollegansa Arthur Rosenbergin (Balaban) kanssa suorittaa kokeita ns. eristyskammiolla. Jessup sulkee itsensä eristyksiin tuntien ajaksi ja kokee mm. hallusinaatioita. Myöhemmin elokuvassa Jessup on asettunut aloilleen vaimonsa Emilyn (Brown) kanssa. Arthurin tavattuaan Jessup saa kuitenkin ajatuksen jatkaa aikoinaan keskeytyneitä kokeitaan. Hän omistautuu työlleen täysin, laiminlyöden perhettään.
Eddie Jessup päätyy käyttämään itseään koekaniinina varsin uraauurtavissa kokeiluissa, johon liittyy eristyskammion lisäksi Etelä-Amerikan intiaanien käyttämä hallusinogeeninen huume. Kokeen tulokset ovat kuitenkin paljon mullistavammat kuin kukaan osaa odottaa: Hallusinogeeni yhdistettynä eristyskammioon aiheuttaa Jessupissa geneettistä taantumaa! Mutta ovatko muutokset peruuttamattomia, vai voiko Jessup palata siksi ihmiseksi, joka hän oli?
80-luvulla todella osattiin kehitellä tunnelmaa koko elokuvan ajan. Nykykatsojasta osa tästä leffasta saattaa tuntua tylsältäkin, mutta toisaalta jokaisella kohtauksella on merkityksensä. Kun katsoja lopulta ymmärtää, mitä Jessupille on tapahtumassa, ei elokuvan katsomista voi enää lopettaa. Loppuratkaisu on yksinkertaisesti pakko nähdä. Loppu tuntuukin varsin kiivaalta hidastempoisen alun ja keskiosan tunnelman kehittelyn jälkeen.
William Hurt on roolissaan loistava, kuten aina. Myös muut näyttelijät selviävät kunnialla, joten myöskään näyttelijätyö ei koidu tämän elokuvan heikoksi lenkiksi. Todellakin, jos jotain negatiivista oikein hakemalla haetaan, niin aikansa eläneet erikoistehosteet näyttävät todella tökeröiltä. Mutta jos vanhempia elokuvia haluaa katsella, tämä on väistämätöntä. Näyttäähän Sithin Kostokin jo nyt hieman vanhanaikaiselta.
Itse nostan elokuvan Altered States korkealle omalla rankinglistallani. Jos luette imdb:tä, huomaatte että tämä leffa ei ole saanut arvoisiaan pisteitä. Mutta muuten se ei olisikaan aliarvostettu, heh heh.
Ai niin, vielä yksi asia pitää mainita. Tässä elokuvassa on yksi kaikkien aikojen mieleenpainuvimmista "title sequenceista" eli se kohtaus, jossa elokuvan nimi ilmestyy pikkuhiljaa. Ensimmäinen kohtaus on muutenkin legendaarinen.
Altered States kertoo hujan tarinan kokeellista psykologiaa tutkivasta tiedemiehestä Eddie Jessupista (Hurt), joka kollegansa Arthur Rosenbergin (Balaban) kanssa suorittaa kokeita ns. eristyskammiolla. Jessup sulkee itsensä eristyksiin tuntien ajaksi ja kokee mm. hallusinaatioita. Myöhemmin elokuvassa Jessup on asettunut aloilleen vaimonsa Emilyn (Brown) kanssa. Arthurin tavattuaan Jessup saa kuitenkin ajatuksen jatkaa aikoinaan keskeytyneitä kokeitaan. Hän omistautuu työlleen täysin, laiminlyöden perhettään.
Eddie Jessup päätyy käyttämään itseään koekaniinina varsin uraauurtavissa kokeiluissa, johon liittyy eristyskammion lisäksi Etelä-Amerikan intiaanien käyttämä hallusinogeeninen huume. Kokeen tulokset ovat kuitenkin paljon mullistavammat kuin kukaan osaa odottaa: Hallusinogeeni yhdistettynä eristyskammioon aiheuttaa Jessupissa geneettistä taantumaa! Mutta ovatko muutokset peruuttamattomia, vai voiko Jessup palata siksi ihmiseksi, joka hän oli?
80-luvulla todella osattiin kehitellä tunnelmaa koko elokuvan ajan. Nykykatsojasta osa tästä leffasta saattaa tuntua tylsältäkin, mutta toisaalta jokaisella kohtauksella on merkityksensä. Kun katsoja lopulta ymmärtää, mitä Jessupille on tapahtumassa, ei elokuvan katsomista voi enää lopettaa. Loppuratkaisu on yksinkertaisesti pakko nähdä. Loppu tuntuukin varsin kiivaalta hidastempoisen alun ja keskiosan tunnelman kehittelyn jälkeen.
William Hurt on roolissaan loistava, kuten aina. Myös muut näyttelijät selviävät kunnialla, joten myöskään näyttelijätyö ei koidu tämän elokuvan heikoksi lenkiksi. Todellakin, jos jotain negatiivista oikein hakemalla haetaan, niin aikansa eläneet erikoistehosteet näyttävät todella tökeröiltä. Mutta jos vanhempia elokuvia haluaa katsella, tämä on väistämätöntä. Näyttäähän Sithin Kostokin jo nyt hieman vanhanaikaiselta.
Itse nostan elokuvan Altered States korkealle omalla rankinglistallani. Jos luette imdb:tä, huomaatte että tämä leffa ei ole saanut arvoisiaan pisteitä. Mutta muuten se ei olisikaan aliarvostettu, heh heh.
Ai niin, vielä yksi asia pitää mainita. Tässä elokuvassa on yksi kaikkien aikojen mieleenpainuvimmista "title sequenceista" eli se kohtaus, jossa elokuvan nimi ilmestyy pikkuhiljaa. Ensimmäinen kohtaus on muutenkin legendaarinen.
Tervetuloa!
Bloggaamiseen jää koukkuun. Tässä vaiheessa toinen blogini (joka alkoi vaaliblogina) on ollut olemassa jo useamman kuukauden. Siinä kyseisessä blogissa keskitytään lähinnä vakaviin ja ajankohtaisiin asioihin sekä päivänpolitiikkaan. Niinpä olen päättänyt alkaa pitää toistakin blogia, ihan puhtaasti hupimielessä.
Tässä blogissa aion keskittyä vain ja ainoastaan elokuviin. Tulossa on siis lähinnä vanhojen, unohdettujen ja alkuaankin aliarvostettujen elokuvien esittelyjä. Koska tämä blogi on luotu vähemmän vakavalla tarkoituksella kuin poliittinen blogini, en aio päivitellä sitä niinkään usein. Uusia kirjoituksia tulee sitä mukaa, kun saan inspiraation niitä kirjoittaa.
Joten pidemmittä puheitta, unohdettujen elokuvien pariin!
Tässä blogissa aion keskittyä vain ja ainoastaan elokuviin. Tulossa on siis lähinnä vanhojen, unohdettujen ja alkuaankin aliarvostettujen elokuvien esittelyjä. Koska tämä blogi on luotu vähemmän vakavalla tarkoituksella kuin poliittinen blogini, en aio päivitellä sitä niinkään usein. Uusia kirjoituksia tulee sitä mukaa, kun saan inspiraation niitä kirjoittaa.
Joten pidemmittä puheitta, unohdettujen elokuvien pariin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
